Rohkenenko kulkea vierelläsi?

Meitä on pöydän ympärillä kymmenkunta erilaista ihmistä. Osallistumme vapaaehtoisen kriisityöntekijän ja tukihenkilön peruskoulutukseen.

Pitkien iltojen tummuessa tutustumme vähitellen toisiimme ja itseemme ja myös siihen, minkälaisia olemme vapaaehtoistyöntekijän roolissa. Varmaan meitä kaikkia jännittää ja luultavasti vähän huolestuttaakin edessä oleva työ.

Kun syksyisiä iltoja sitonut koulutus päättyy, saamme omat työvuoromme. Sen jälkeen istumme kukin vuorollamme kriisipuhelimen ääressä ja odotamme, että puhelin soi.

Ehkä saamme tehdä jotain muutakin. Olemme sitoutuneet apua tarvitsevan auttamiseen ja ymmärrämme, mitä vaitiolovelvollisuus tarkoittaa.

Meille on opetettu, kuinka kohdata vaikeassa tilanteessa oleva ihminen. Meillä kuuluisi olla aikaa kuulla, mitä hän sanoo ja mitä ei.

Joudumme puntaroimaan omat voimamme. Osaanko tosi paikan tullen suhtautua ymmärryksellä toisen ongelmiin, kykenenkö asettumaan vaikean tilanteen ulkopuolelle, enhän missään tapauksessa vähättele toisen hätää?

Harjoittelemme tositilanteita.

Asetumme tuettavan asemaan ja olemme kärsivällisiä. Kysymme avainkysymyksiä, mutta ennen kaikkea kuuntelemme. Emme tyrkytä omia kokemuksiamme.

Opettelemme asioiden jäsentämistä ja etsimme oleellista, hyväksymme ihmisen, mutta emme pahoja tekoja. Tunnustamme rohkeasti, mikäli emme tiedä. Ohjaamme eteenpäin.

Meille on kerrottu, ettei ole yhtä oikeaa tapaa kohdata. Tärkeintä on uskaltaa olla läsnä juuri siinä vaikeassa tilanteessa. On hyväksyttävä tuettavan kertoma sellaisenaan. Se on hänen totuutensa.

Myös tunteet pitää hyväksyä. Usein aggressiivista ihmistä rauhoittaa jo se, että joku sanoo ymmärtävänsä hänen vihansa ja pettymyksensä.

Toimittajan ammatissa ei voi välttyä näkemästä ympärillä vellovaa hätää, kovuutta ja laskelmoitua vääryyttä.

Hädälle turtuu ja siihen oppii suhtautumaan "ammatillisesti". Jos huonosti käy, toimittajasta tulee kaikkitietävä kyynikko. Mitä kauempana paha on, sitä vähemmän se riipaisee.

Mutta entä kun riisun työmanttelin ja kuljen palan matkaa hätääkärsivän vierellä? Ammatti ei enää suojaa, vaan pintaan nousee paljas, rooliton minuus.

Koulutuksemme sisältämät harjoitukset ovat haastavia. Ei ole helppo heittäytyä itkua tuhertavaksi väkivallan uhriksi tai vaimoansa hakkaavaksi mieheksi, kun tusina silmäparia seuraa henkeä pidätellen vieressä.

Terveellistä se kyllä on. Kun asettuu toisen nahkoihin, on pakko pohtia syitä ja seurauksia. Ja omiakin vaikutteita.

Vapaaehtoistyössä työkalujani ovat maalaisjärki ja oma persoonallisuus. Luotanko itseeni?

Järkyttävät ja traumatisoivat kokemukset lapsuusvuosina, vastatuulet nuorena ja epäonnistumiset aikuisena voivat kääntyä voimavaraksi, kun on kuin ihmeen kaupalla selvinnyt eteenpäin.

Asiat ovat hyvällä tolalla, jos ymmärrys on lisääntynyt ja halu tuomita vähentynyt. On haastavaa nostaa henkilökohtainen asenne syrjään ja todeta, että elämä on juuri sellaista kuin on.

Tukihenkilöksi ei valmistu koskaan. Vapaaehtoistyön kouluttaja sanoo, että ihmisen pisin matka on matka omaan sisimpään.

Ryhmässäni on upeita ihmisiä, joista paistaa hiljainen tieto. Yksi meistä on jo vapaaehtoistyön konkari.

Tämä rohkea ihminen puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Itsemurhat, perheväkivalta, avioerot, päihteet, onnettomuudet, yksinäisyys, mielenterveysongelmat ja kuoleman lopullisuus ovat tulleet häntä vastaan monen autettavan muodossa. On hän osansa saanut elämältä itsekin.

Silti hän herkistyy toisen hädän edessä ja haluaa kulkea kärsivän rinnalla. Ja yhä vielä hän tunnustaa keskeneräisyytensä, innostuu koulutuksesta ja uusista haasteista.

Mikä parasta, hänen lämmin hymynsä tarttuu myös meihin vakaviin noviiseihin.

23.10.2008 Pohjalainen - Kolumni
Pirkko Lehtimäki